maanantai, 14. heinäkuu 2014

paskaa on tapahtunut ennen..

..ja paskaa tapahtuu myös nykyään. puolitoista tuntia, sanomalehden, aamuripuloinnin ja kolmen desin kofeiiniannoksen verran heräämisen jälkeen on paska taas kaatunut niskaan. Vitutuksen taso nousee eksponentiaalista kasvukäyräänsä melko tasaiseen tahtiin. Niin se on tehnyt viimeisen muutaman vuodenkin ajan. Tänään kasvukäyrän noususta pidin ihan itse huolta. On se kumma kun ei aikuinen ihminen osaa kahviansa edes juoda. Kuka vittu ihan oikeesti jaa sen saatanan kahvin mukista suun kautta jollain vitun ilveellä silmäänsä, kysynpähän vain. Musta ei taida olla tähän elämään, eikä ainakaan kahviin. I don't even coffee. Tulispa tänään ukkosta ja pääsis lätäköihin tupakoimaan. 

Ja vittuako mä olen tänne kämppään erakoitunut. Mulla sentään on kavereitakin nykyään, oon aivan helvetin sosiaalinen. Vaan miksei näistä kaikista viidestä ystävästä yksikään ole paikkakunnalla leikkimässä mun kanssa? Ja leikkimisellä tarkoitan tuoppeja. Miksei nää ihmiset ole tuoppeja. Mä aina välillä seikkailen tieni ulos tästä luukusta ja näen kadut täynnä ihmisiä. Niitä on varmaan satoja. Silloin mä ajattelen, että vittu mä en tunne teistä ketään. Eikä se edes haittaa mua. Ne varmaan luulee et oon ihan helkkarin siisti tyyppi. Luulkoot rauhassa. 
Viikko on nyt mennyt siitäkin, kun viimeksi näin jonkun ihmisen, joka ei ole perhettä, mutta jonka tunnen. Voi vittu siitä on ihan oikeesti viikko. VIIKKO. Kylläpä aika on rientänyt, kun on ollut hauskaa. 

 

p.s. diggaan noista edellisen (öpaut kolmen vuoden takaisen) postauksen kommenteista. niin syvällistää ettei mitään rajaa


 

keskiviikko, 21. syyskuu 2011

Koululaukun kova kohtalo.

Koko viikko on ollut yhtä surkeaa murheenkryyniä.

Ensin alkuviikosta sain tietää, että Mosambik on peruttu ja se jo itsessään pilas mun viikon. No joka tapauksessa perjantaina kohti Tamperetta. Jotain hyvää ja nään Helmin. Se piristää paljon.

Seuraava melki yhtä onnellinen sattuma kävi tänään iltapäivällä kun menin hypärillä moikkaamaan Waltzua sen koululle. Olin ruotsinkielisellä kuvistunnilla, jännää. Mun ruotsin taidoissa ei kyllä kehumista ole kun en tajua mitään mitä mulle puhutaan. Suomea mä vielä ymmärrän jotenkuten ja englantiakin parin Harry Potterin verran. Se nyt ei ollut se oleellinen juttu vaan se, että mun koulureppu pöllittiin sieltä. Se oli ehkä vartin käytävällä ja se hävis kuin pieru saharaan sinä aikana. Valvontakameroista nähtin kuinka sen joku kävi siitä hakemassa ja kipitti hippulat vinkuen pakoon. Siellä oli kaikki sadan euron uudesta maagisesta gravitaatio eiku symbolisesta laskimesta kotiavaimiin ja lompakkoon ja mun lounaaseen. Soitin ja jäädytin mun pankkikortin ja kävin tekemässä rikosilmoituksen siitä ja lainasin dösärahat himaan kun dösäkorttikin meni repun mukana. Ja koulukirjat. Ja Harry Potter joka mulla on vaihteeks kesken englanniks. 

Kotona illalla sitten Töölön kirjasto soitti mulle ja kertoi, että niillä on mun reppu, joku oli löytänyt sen maasta. Se oli läpimärkä ja Helmin sydän oli levinnyt sateessa ja se oli muutenkin ihan paskassa pyörineen näköinen.
Mä lähdin hakemaan sitä sieltä ja sain sen ja siellä oli jopa avaimet jäljellä. Ei kai niitä tyhmäkään varas ottais mukaansa kun ne on niitä avaimia mitä ei voi teettää kopioita ennen vuotta 2026. Mutta se otti mun kuntosalin kaapin munalukon ja sen avaimen. Ja laskimen. Ja lompakon. Eipä se mun lompakosta kyllä mitään hyödy kun mä satun lemaan sen verran köyhä ettei mulla ole käteistä ja sen verran nerokas että jäädytin mun tilin heti. Laskin tässä jäi vähän vituttamaan, jouduin tilaamaan uuden. Ens viikolla olis sit koekin missä olis ihan jees olla se laskin. 

Illalla tässä vielä tietokone käväs koomatilassa vaihteek ja kännykän netti irtisanoutu. Nii ja kolukirjat oli vähän märät ja paskaset. Säälin sitä raukkaa joka joutuu ostamaan ne. Voisin lahjottaa ne hyväntekeväisyyteen tai jollekin kerjäläiselle, se vois opiskella historiaa. UUsin painos vieläpä, ja mun hissan maikan kirjotama, kerrassaan hieno kirja siis. Mitä nyt vähän pääs räjähtämään tuossa.

Ainiin ja sain nääntyä nälkään tänään, ei kouluruokaa, ei eväitä kun lounaskin pöllittiin. Pelkkä ruisleipä aamulla. Kotona sitten vedinkin varmaan puol pannua pastaa.

Well, shit happens.

<3 

tiistai, 13. syyskuu 2011

Unohduksia!

Mulle on tullut hyvin epäkiva krooninen tapa unohtaa tiettyjä asioita. Siis yhtä ainoaa asiaa tässä maailmassa tän blogin pitämisen lisäksi. 

Ja se on liikuntavaatteet. Tänä vuonna on koulussa ehditty lusia jo viikkotolkulla, varmaan lähemmäs kuukausi (joka tuntuu olevan vuoden mittainen) ja liikuntaa mulla on ollut se pari kertaa viikossa aina. Ja yhden, siis YHDEN (1) kerran mä olen muistanut ottaa liikkakamat mukaan! Toivotonta, niinpä. 

 

Perjantai 9.9. oli kaikessa surkeudessaan ehkä jopa niin surkea, että se teki siitä jo hupaisan. Loppujen lopuksi ei sen enempää tai vähempää kuin rakkaan isosiskoni Erkun syntymäpäivä, kahdeksastoista syntymäpäivä. Ja tämä syntymäpäivähän alkoi mulla ainakin varsin mallikkaasti.

Mä muistin kerrankin liikuntavaatteet. Eteisen lattialle asti. Ne oli jo kangaskassissa ryntättynä ja repun vieressä valmiina lähtöön ja siihenhän ne jäikin sitten. Repun sentään muistin ottaa mukaan, sekin on nimittäin tullut joskus ala aste aikoina unohdettua himaan. No sitten mä tajuan niiden liikkakamojen jääneen eteiseen, kun mä juoksen hillittömässä kiireessä dösäriä kohti ja vettähän tulee kuin esterin perseestä. Se nyt on kastellut meitä tässä jo pari viikkoa putkeen kohta. Ja minähän en sateenvarjoa muista. Veden ja hien sekaisesti kastelemana mä vihdoin hiihdän pysäkille asti ja huomaan olevani jopa etuajassa muutaman minuutin verran. Siinä sitten seison ja katselen, kun ohiajavat autot ruikkii vielä vähän lisää kuravettä mun päälle. Kaiken kaikkiaan mahtoi olla surkea näky mun siinä seistessä toistakymmentä minuuttia kun bussi jättikin tulematta ja jouduin odottamaan seuraavaa. Kymmenen minuutta koulun alkuun ja bussimatkaan menee kakskytä. Helvetin hienoa, ei voi muuta sanoa. Lopulta mä kumminkin pääsin koululle asti poskille valuneita meikkejä pyyhkien ja entistäkin kosteampana, saan todeta ruotsin maikan olevan myöskin myöhässä, vr petti meidät tavalliseen tapaansa. 

Koulun jälkeen on tarkoitus lähteä ajamaan kohti keski-suomea viettämään niitä siskon syntymäpäiviä. Ennen sitä saadaan vielä tietää, että kukaan mun siskon kavereista ei edes pääse sinne, koska niiden kuski alkoi oksentelemaan vähän sopimattoman aikaan. No ei se mitään tuleehan sinne jotain mun kavereita ja kaverin kavereita joita kukaan ei edes tunne. Ja meidän juomathan oli kanssa tän oksentelijan tilauksessa eli nyt puuttuu vieraiden lisäksi nekin. 
Puolimatkassa saadaan kuulla, että ne harvat jotka nyt oli pääsemässä sinne, ne oli jo perillä. Kas kun päivänsankari on vasta matkalla. No odotelkoot sitten asemalla, ei vaan neronleimaus, ottakaa taksi ja hakekaa avaimet ja menkää sinne jo etukäteen! No näin tehdään ja ne saa siellä venailla ihan rauhassa, että mekin päästäisiin sinne asti. No loppu hyvin kaikki hyvin kuten aina hyvissä tarinoissa on ja me saatiin jopa juomatkin jossain välissä. 
Tähän asti siis kaikki oli vielä hyvin ja sen pidemmälle mun on turha edes yrittää muistella. Ei sillä, että mä haluaisinkaan kaikkea muistaa.

Ja mitä tästä opimme? Emme mitään...

torstai, 11. elokuu 2011

Kuinka lettuja paistetaan.

Ainoa asia köyhien ritareiden lisäks mitä mä olen ikinä osannut leipoa ilman, että joku menee pieleen, on ollut letut. Täytyihän senkin päivän joskus koittaa, kun letutkin onnistuu epäonnistumaan.

Ensimmäinen ongelma: Ei ole vehnäjauhoja. Ongelmahan ratkesi, kun kaapin perältä löytyi joku muutaman vuoden vanhan jauhopussin pohjat. Eikai jauhot nyt vanhaksi mene. 
Toinen ongelma: Liikaa munia. Ensimmäinen lettu maistui enemmän munakkaalta kun letulta. Ja ongelman ratkaisuksi pistetään lisää jauhoja taikinaan.
Kolmas ongelma: Jauhojen lisäämisen ansiosta seuraavaettu vaikutti enemmän pannukakulta kuin letulta. Ja ratkaisuna tällä kertaa, lisää maitoa.
Neljäs ongelma: Maito on loppunut. No vettä tilalle, eikai siinä eroa huomaa.

Loput mitä taikinasta tässä vaiheessa vielä oli jäljellä, mä onnistuin sentään paistamaan suht koht normaalin näkösiksi. Ja vielä pisteeksi iin päälle, viimeisen letun taikinat olin juuri kaatanut pannulle ja munakello lätsähtää kauniisti keskelle raakaa lettua ja leviää osiin. Parin kauniin sanan livahettua ulos huuliltani kerään munakellon osaset letusta ja kokoan sen uudestaan, minkä aikana lettu on jo ehtinyt palaa pohjaan. 

 

sunnuntai, 15. toukokuu 2011

13. Perjantai

Mä huomasin juuri, että olen kirjotellut tänne blogiin kaiken maailman surkeita sattumuksia muistiin jo kahden vuoden ajan. Pitäis pitää joku päivä juhlat niinkin hyvin kestäneen pitkäjänteisyyden ansiosta. Mutta tää nyt ei liittynyt mitenkään mun aiheeseen tällä kertaa. Vaikka kai sekin on jo sinänsä surkea sattumus, että oon kaks vuotta elämästäni tuhlannut koneen ääressä istumiseen ja treenannut sormilihaksiani tässä kirjottelemalla ihan tyhjänpäiväsiä jorinoita ties miten monta sivua nettiin. Ja itseasiassahan nää jutut ei kuulu millään tavalla yhtään kellekkään eli miks ihmeessä edes kirjotan näitä tänne. Ei sen puoleen että näitä kukaan lukis mutta silti. Niin paitsi pari muuta ihmistä jotka menetti elämänsä facebookin myötä. Tosin kaikilla sitä elämää ei alunperinkään ollut, joten facebook on vaan tekosyy suurimmalle osalle porukasta, kun selittävät mihin niitten elämä hävis. Kun ei se mihkään hävinnyt kun ei sitä ikinä ollutkaan. Ja tääkään ei liity mitenkää nmihinkään. Eikä kuulu kellekkään. Eikä kiinnosta edes itteäni.

No jokatapauksessa asiaan. (Taas mä olen päätynyt tänne kirjottamaan tyhjänpäiväsiä. No voinhan aina itte selailla näitä ja säästämpähän ääntäni kun annan lapsenlapsille pelkän blogiosotteen niin ei tartte niillekkään kertoilla mitään itse.) Niin siis asiaan. Toissapäivänä oli taas pitkästä aikaa perjantai kolmastoista mikä jo päivämääränä saa jotkut ihmiset säikkymään kaikkea mahdollista (Ei suinkaan minua kuitenkaan.). Ja torstaina me käytiin Marian kanssa elokuvissa vihdoin kattomassa se Scream4 (Se muuten oli tosi hyvä, siinä oli onnellinen loppu.) ja sitten viikonlopuks mä lähdin Hepikseen yksin. Koko viikonloppu yksin kotona, isossa vanhassa talossa rupusessa pikkukylässä. Luojan kiitos kukaan ei soittanut mulle, mä olisin varmaan saanut laagin ja kuollu siihen paikkaan. Screamissahan siis on nää teinit yksin kotona viikonlppua viettämässä ja jonkun puhelin soi ja ääni toises päässä kysyy mikä sen lempi kauhuelokuva  on ja sit se tulee sinne ja tappaa sen veitsellä. Siinä perusidea, ja tätä toistuu niin kauan et kaikki on kuollu. 

Ja mä olin yksin kotona, katsomassa elokuvaa. Ja voi että olinkin kiero, laitoin puhelimen äänettömälle etten kuule jos joku soittaa mulle! Ha-ha-ha siitäs sait mokoma puukkomurhaaja! Ja sehän ei tehnyt asiasta yhtään pelottavampaa, että mä olen samanlainen elokuvafriikki kun se tyyppi Scre4missä (en ihan yhtä nörtti sentään) ja perjantai kolmastoista kans helpotti oloa kummasti.. Ja nyt Sande jos luet tätä, et piikitä mua mistään!! 

Thank god mä ostin uuden puhelimen viime syksynä. Jos mulla olis ollu mun vanha puhelin olisin varmasti kuollu stressiin ja paniikkiin viikonloppuna. Vanhalla luurillahan oli tapana soitella mulle pilareita tuntemattomasta numerosta ihan ittestään. Ekaks luulin et ne on oikeesti vain pilareita kun tuli tuntemattomasta puhelu ja mitään ei kuulunut, mutta sit se meni oudoks kun niitä tuli kolme päivässä ja sama jatku vaikka vaihdoin numeron ja sim kortin. Ja loppujenlopuks se jatkui vaikka otin sim kortin kokonaan pois. Niimpä, vika oli puhelimessa (luojan kiitos). Tosin mistäs mä tiedän jos murhaajat soittelee puhelimiin joissa ei ole numeroa. 

Mä olen muuten pitkään ihmetellyt että missä mun pöllö viipyy. Mä täytin 11 jo viis vuotta sitten eikä vieläkään ole kuulunut kutsua Tylikseen. Pistäisivät vauhtia masiinaan ( tai ehkä ne koitti lähettää sen Errolin mukana ja siks kestää) mä täytän vuoden päästä 17 (herranjumala mä olen vanha!) ja mun vika mahdollisuus olla Tyliksessä. Voi dumppis etkai unohtanut minua.